perjantai 23. toukokuuta 2014

Emmi testaa - Core

Uusi kirjoittaja Zenanan blogissa, joten lienee paikallaan esittäytyä hieman. 

Olen Emmi. Ja olen epäurheilullinen. Sitä olen kuullut lapsesta asti lohduttelevaan sävyyn. Äidiltä, jonka mielestä kukaan meidän perheessä ei vaan oo urheilullinen, opettajilta, kavereilta... Mistä lie. Viimeistään teininä viesti oli mennyt perille ja yläasteen liikuntabravuurini oli lintsaaminen. 
Liikkumaton elämäntapa sujui aika hyvin päälle parikymppiseksi asti. Opiskeluaikoina oli muutakin hauskaa tekemistä ja ulkonäkökin ok, vaikka ikuinen laihduttaja olenkin ollut.


Pari vuotta sitten siirryin opiskeluista työelämään ja tajusin aika pian, että en haluakaan elää sellaista elämää, jossa kökötän ensin kahdeksan tuntia päivässä tietokoneella ja siirryn siitä kotiin, missä kökötän lisää koneella tai vaihtoehtoisesti makaan puolihorteessa sohvalla. Selkä oli aina kipeä. En jaksanut nousta pientä loivaa mäkeä kotiini hengästymättä. Työelämäkilojakin pamahti puntariin kerralla kymmenen. 
Joten päätin, että alan liikkua. Kuntosalilla käyminen tuntui miellyttävimmältä vaihtoehdolta ja ehkä jooga. Ensimmäiset salikerrat menivät niin, että tihrustin ensin itkua Sokoksen vessassa ja sen jälkeen istuin vielä Hämeen Helmen rappusissa ja mietin, että mitä mä teen täällä, en uskalla mennä. Soittelin kalliita kaukopuheluita Itävaltaan poikaystävälle, että en mä pysty. Ja se sanoi, niinkuin kaikki normaalit ihmiset sanoo, että mitä hourit, sen kun meet vaan. Ei ymmärtänyt minua.

Ja meninhän mä lopulta. Nykyään käyn salilla säännäöllisen epäsäännöllisesti, yleensä myöhään illalla kun siellä ei ole melkein ketään. Jos ihmettelet, niin kyllä, olen just se yks tyyppi, joka aina kyylää mitä muut tekevät. Sitten kun toiset lähtevät kotiin, menen laitteisiin ja teen perässä ylhäisessä yksinäisyydessäni. 
Kuten tästä voi jo päätellä, ajatus sulkeutumisesta samaan jumppasaliin parinkymmenen muun ihmisen kanssa edustaa minulle lähinnä painajaismaista visiota.

Ei sillä, ettenkö olisi joskus ryhmäliikuntaa kokeillut. Olen käynyt kerran jossain helpotetulla aerobictunnilla toteamassa, että helpotetutkin askeleet ovat minulle liikaa. Välillä mietin, että voi pitää pienimuotoisena ihmeenä sitä, että ylipäätään osaan kävellä, koska kahdenkin raajan yhtäaikaisessa heilutttamisessa on minulle haastetta. 
Olen käynyt paritanssikurssilla, josta lähdin melkein joka kerta ovet paukkuen jäähylle (taas ne askeleet) ja yliopiston kuntopiirissä, mistä lähdin kesken pois teeskennellen, että nenästäni vuotaa verta. 

Joten kun näin Zenanan seinällä, että blogiin etsitään kirjoittajaa, joka testaa ryhmäliikuntatunteja, tiesin heti, että siinä on seuraava haasteeni.

Nimittäin tosi äkkiä tämän liikuntataipaleeni aloittamisen jälkeen tajusin, että suurimman treenin vaatii sittenkin mieli, pään sisältö. Ei sillä ole väliä, etten opi niitä askeleita, tai sillä, että tuntuu, että suoni katkeaa päästä kun bodaan neljän kilon puntilla, tai sillä, että vuoden laihdutuskuurin aikana olen laihtunut neljä kiloa. Sillä on väliä, että menen ja teen. Vieläkin kuulen usein mollaajaäänen päässäni, sanomassa, että "Lopeta nyt idiootti, tajua jo, et oo urheilullinen, oot tyhmä feikki, tajua miten nolo olet." Mutta en mene Sokoksen vessaan vaan menen sinne salille ja teen, mitä meinasin. 

Ja nyt menen ryhmäliikuntaan. 

"Ostin urheilumerkin deodorantin uuden liikunnallisen elämäntavan kunniaksi"

Core

Valitsin ensimmäiseksi ryhmäliikuntakokeilukseni torstai-illan core-tunnin. Kuvauksessa vakuutetaan, että liikkeet saa tehdä omaan tahtiin, joten tunti sopii kaikille. Askelsarjoista ei puhuttu mitään, joten kuulosti lupaavalle.

Tulen tunnille suoraan töistä ja joudun odottelemaan jonkun aikaa pukuhuoneessa. Salista pauhaa edeltävän tunnin musiikinjytke niin, että seinät tärisevät ja silti senkin yli kaikuu ohjaajan huuto. "Nyt paina, nosta, vielä kolme, enemmän." Hän ei kuulosta ystävälliseltä. 
Ajattelen heti happamana kaikkia negatiivisia odotuksiani ryhmäliikunnasta, vaikka totuuden nimissä on myönnettävä, että olen minäkin kuullut urbaanilegendaa niistä hulluista, jotka oikein nauttivat siitä, että joku piiskaa ja potkii. Salistakin purkautuu lopulta ihan tyytyväisen näköisiä ihmisiä. Jokainen pysyy vielä jaloillaan.

Sama ohjaaja jatkaa core-tunnillakin, mutta lakkaa onneksi huutamasta, joten uskaltaudun mukaan. Yritän ottaa taktisesti paikan takanurkasta, mutta koska en ole ennen käynyt salissa eikä minulla ole aavistustakaan miten päin siellä ollaan, päädyn eturiviin. Panikoin.

Tunnin aluksi tehdään lämmittelyliikkeitä. Samaan aikaan pitää sekä kyykistää jalkoja, että heiluttaa käsiä, joten tipun heti kärryiltä, mutta yritän huitoa muiden mukana silti. Niska ja hartiat ovat heti tulessa, olen varmaan taas töissä kyyristellyt näppäimistön yllä.
Lämmittelyn jälkeen vedetään muutama sarja tasapainoiluliikkeitä. Niistä tykkään.

Varsinainen lihaskunto-osuus sisältää erilaisia vatsa ja selkälihasliikkeitä, pieniä punnerruksia ja kurottelua. Apuvälineenä tunnilla on pieni pallo, jota puristetaan välillä jaloissa ja välillä käsissä. 
Lihaskuntoliikkeet ovat ihan mukavia myös, koska melkein kaikesta on tarjolla helpompi tai haastavampi versio. Liikkeet saa tehdä todellakin omaan tahtiin, edes sosiaalinen paine ei pakota huhkimaan yli voimavarojen, koska lattialla pinnistellessä ei oikeastaan edes näe, mitä muut tekevät. 
Pelkäsin, että tämä osuus tuntia olisi rääkkiä, mutta kun teen helpotettuja versioita pysyn ihan mukavasti mukana.

Tunnin lopuksi tehdään vielä nopeat venyttelyt ja rentoutus, jossa taas käytetään palloa. Se tuntuu mukavalta, mietin, mistä voisin ostaa samanlaisen pallon kotiinkin. Musiikki tosin edelleen pauhaa volyymit täysillä, joten rentoutuminen jää vähän pinnalliseksi. Mutta tykkään kuitenkin rentoutusharjoituksesta. Olen ylpeä itsestäni, että uskallan nykyään rentoutua pelottavissakin tilanteissa. Nämä ovat niitä kuuluisia pieniä voittoja. Toiset ne punnertavat yhdellä kädellä ja seisovat päällään, mutta minä osaan erinomaisen hyvin maata lattialla.

Huomenna kyllä ei kannata välttämättä mennä lattialle makaamaan, sillä en ehkä pääse ylös sieltä. Sen verran tehokkaalta nimittäin tuntuu vatsalihastreeni, että huomenna aamulla uskon nousevani sängystä kierähtämällä.

Tuomioni coresta aloittelijan näkökulmasta: Helppo, jokainen osaa varmasti tehdä näitä liikkeitä. Tehokas, kun tekee oikeasti niin lujasti kuin vain pystyy. Pelottavuusaste äärimmäisen vähäinen.
Rauhallisella tunnilla ei ehkä innostu täyteen euforiaan, mutta voin hyvin kuvitella, että menen tälle tunnille uudestaankin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti